Ajaessa katto alhaalla mieleeni muistuu, että minäkin voin vaihtaa vaihteita, kohdata riskejä ja kestää epämukavuutta - sekä selvitä tragediasta. Kumppanini sanoo kostuvin silmin: 'Rakastat sitä autoa. Ja miehesi oli erityinen ihminen.'

Olen periaatteessa vampyyri - menen nukkumaan klo 8 tai 9 aamulla ja herään klo 16-17 maissa. Ensimmäiset treffit sujuvat yleensä huvin, koska ne ovat illalla, mut pian ongelmat alkavat.

Tapasimme junassa. Täydelliset flirtintäyteiset kuusi tuntia. Rakkaustarinamme alku? Luottaen universumin voimaan, emme vaihtaneet numeroita. Joskus romanttinen suunnitelma ei riitä.

Hänessa oli kaikki, mitä 10-vuotias voi mieheltä toivoa. Se oli päätetty: olin rakastunut. Aloin miettiä, saisiko hääpukuni hehku hänet näyttämään kulahtaneelta. Aloin kehittää suunnitelmaa, jossa hän ja minä päätyisimme 'yhteen ikuisiksi ajoiksi', kuten kaikissa vihkoissani luki.

Näin jälkikäteen ajateltuna, ehkä minun olisi pitänyt tietää kuka olen, kun etsin Olenko homo? -nimistä testiä. Mutta en tiennyt.

Muutama kuukausi myöhemmin olin terapeuttini odotushuoneessa, maksamassa neljännestä hyvästä kunnon itkusta, kun lasta kantava nainen käveli sisään. En tunnistanut häntä aluksi, mutta sitten muistin hänen kasvonsa. 'Oletko sinä sen miehen vaimo, jonka kanssa vaimollani on suhde?', kysyin tahdittomasti. 'Kyllä', hän sanoi. 'Mutta emme ole enää yhdessä.'

En muista hänen sukunimeään. Hän oli komea, hänellä oli kiva hymy ja hämmästyttävän siniset silmät. Seksi oli hyvää, luulisin. Emme tunteneet toisiamme hyvin. Emme koskaan oppineetkaan tuntemaan.

Sinä iltana, pitkään sen jälkeen kun olimme luovuttaneet, olimme siinä jälleen, ryömimässä takaisin taistelukehään. Tällä kertaa tosin kaikki olisi toisin. Emme uskoneet, kuinka erilaista siitä voisi tulla, tai kuinka nopeasti.